Mamma oli viime keväänä kauan pois kotoa, ainakin kaksi viikkoa. Se tuntui ikuisuudelta! Sen ajan vietin kuitenkin normaalia elämää, harmikseni sain vain vähemmän huomiota ja nukuin yöt mamman sängyssä ihan yksin. Ihan hyvin minä kuitenkin pärjäsin!
Kun mamma sitten tuli takaisin kotiin, oli sillä mukana jotain erikoista. Minua jännitti ja seurasin tilannetta kauempaa silmät suurina. Se erikoinen asia oli pieni ihminen, jolla oli todella iso ääni! Ei se aina isoääninen ollut, yleensä se vain tuhisi.
Vaikka minua jännitti, olin myös utelias. Pikkuhiljaa uskalsin mennä lähemmäs sitä pientä ihmistä, jota kaikki kutsuivat vauvaksi. Ensin menin mamman viereen sohvalle, kun vauva oli mamman sylissä. Sain varovasti haistella vauvaa, mutta en koskenut.
Nyt olen tottunut vauvaan enkä oikeastaan välitä siitä paljoakaan.
Joskus, kun olen hyvin huomionkipeä, käyn puskemassa vauvaa ja se repii
minua korvasta. En ole kuitenkaan suuttunut vauvalle siitä. Mamma on minusta tosi ylpeä!
Vauva vei mun paikan mamman sängystä, kostoksi olen vallannut itselleni keittiön pöydän.
-Pippuri
